Minusta on sanotaanko kuluneen kahden vuoden aikana tullut vähän ärsyttävä ihminen. Just se jäbä, jolle mikään ei oikein mene enää läpi yksi yhteen. Jos joku väittää jotain, haluan tietää miksi. Jos jokin kuulostaa liian yksinkertaiselta, alan etsiä sitä kohtaa, jossa asia muuttuu monimutkaisemmaksi.
Ja mitä enemmän olen alkanut tehdä tätä, sitä enemmän olen huomannut, kuinka huonosti tämä nykypäivän keskustelukulttuuri kestää juuri sitä: kitkaa.
Esimerkiksi peruskoulussa en ollut mikään erityinen tiedon ahmija.
Historia ei kiinnostanut minua mitenkään poikkeuksellisen paljon. Numeroiden perusteella en ollut mikään koulumaailman suuri lahjakkuus muutenkaan.
Jossain vaiheessa aikuisena jotain kuitenkin muuttui.
Minulle tuli aivan hirveä tiedonjano. Ehkä kiitos siitä yhdelle hyvälle ystävälleni, joka on opettanut kriittistä ajattelua.
Jos vastaan tulee kiinnostava väite, saatan huomata puoli tuntia myöhemmin lukevani siitä aivan muuta kuin olin alun perin tekemässä. Jos joku sanoo jonkin asian olevan itsestään selvä, kiinnostun melkein automaattisesti siitä, onko se oikeasti niin itsestään selvää.
Ja nykyään tämä on vaarallisen helppoa.
Tietoa voi etsiä tavalla, joka olisi vielä vähän aikaa sitten vaatinut aivan eri määrän työtä. Verkossa on valtavasti aineistoa. Erilaisilla työkaluilla voi löytää käsitteitä, tutkimussuuntia, vastaväitteitä ja lähteitä, joiden olemassaolosta en muuten välttämättä edes tietäisi.
Tämä ei tietenkään tarkoita, että tekoäly tietäisi automaattisesti totuuden.
Päinvastoin.
Senkin väitteitä pitää tarkistaa.
Mutta kynnys kysyä on romahtanut.
Ja minulle sillä on ollut aika iso vaikutus.
Mitä jos asia ei olekaan ihan noin?
Olen alkanut suhtautua aika kriittisesti vähän kaikkeen.
Se kuulostaa ehkä raskaammalta kuin tarkoitan.
En kulje ympäriinsä olettaen, että kaikki valehtelevat ja jokaisen kulman takana on salaliitto.
Tarkoitan enemmän sitä, että ensimmäinen selitys ei enää tyydytä samalla tavalla.
Miksi?
Mihin tämä perustuu?
Mitä tästä jätetään sanomatta?
Miltä tämä näyttää toisesta suunnasta?
Mikä olisi paras perustelu täysin päinvastaiselle näkemykselle?
Minusta nuo ovat älyttömän kiinnostavia kysymyksiä.
Ja ehkä tärkeimpänä olen alkanut ymmärtää paremmin yhtä asiaa:
Kaksi asiaa voi olla samaan aikaan totta.
Työnantaja voi tehdä huonon päätöksen ja työntekijä voi silti toimia väärin.
Jokin yhteiskunnallinen ongelma voi olla todellinen ja sen ympärille rakennettu selitys silti liian yksinkertainen.
Ihminen voi tarkoittaa hyvää ja aiheuttaa pahaa.
Voin olla jostain asiasta vahvasti jotain mieltä ja silti huomata myöhemmin olleeni väärässä.
En tarkoita tällä sitä, että jokaisessa asiassa olisi kaksi yhtä hyvää totuutta.
Jos toinen väittää maapallon olevan pyöreä ja toinen pannukakku, kompromissi ei ole lievästi kupera pannukakku.
Mutta yllättävän monessa asiassa todellisuus on sotkuisempi kuin ensimmäinen mielipide antaa ymmärtää.
Ja minä olen alkanut pitää siitä sotkusta.
”Teo tykkää provosoida”
Tämän voisi varmasti tulkita myös niin, että tykkään vain provosoida ihmisiä netissä.
En oikeastaan tunnista itseäni siitä.
En minä erityisesti nauti siitä, että joku menee takajaloilleen.
En saa mitään nautintoa siitä, että joku suuttuu.
Joskus se on lähinnä rasittavaa.
Sen sijaan tykkään herätellä.
Siinä on minusta olennainen ero.
Pidän rohkeista otsikoista.
Pidän väitteistä, jotka saavat hetkeksi ajattelemaan:
Ei kai nyt sentään.
Pidän aloituksesta, joka on ehkä vähän liian terävä, jos lukemisen lopettaa ensimmäiseen kappaleeseen.
Mutta juuri tässä on minulle tärkeä ehto:
Se pitää lunastaa.
Jos otsikko on kova, tekstin pitää kestää se.
Jos esitän vahvan väitteen, minun pitää pystyä perustelemaan, mitä sillä tarkoitan.
Jos kärjistän, kärjistyksen jälkeen pitää löytyä jotain muutakin kuin lisää kärjistystä.
Muuten se on vain halpaa provosointia.
Minua ei kiinnosta olla tarkoituksella epäjohdonmukainen.
Mutta ei minua kiinnosta olla kädenlämpöinenkään.
Keskustelussa tuntuu nykyään olevan voittaja
Tämä on ehkä se asia, johon olen alkanut kiinnittää yhä enemmän huomiota.
Katson paljon keskustelua somessa ja julkisuudessa.
Ja välillä siitä välittyy kummallinen tunnelma.
Kaksi ihmistä ei keskustele selvittääkseen, kumpi argumentti kestää paremmin.
He kilpailevat.
Kumpi voittaa?
Kumpi saa viimeisen sanan?
Kumpi näyttää fiksummalta?
Kumpi saa toisen näyttämään typerältä?
Parhaassa tapauksessa molemmat tavoitteet onnistuvat samalla kertaa: itse voittaa ja toinen nöyryytetään.
Sitä kutsutaan sitten keskusteluksi.
Minusta siinä on jotain todella köyhää.
Debatin pitäisi parhaimmillaan olla tilanne, jossa ajatukset törmäävät.
Ei ihmiset.
Voit olla jyrkästi eri mieltä kanssani ja silti saada minut ajattelemaan paremmin.
Itse asiassa juuri silloin saatat olla hyödyllisimmilläsi.
Jos olet kaikesta kanssani samaa mieltä, mitä minä opin?
Oma kupla on mukava paikka
Sosiaalinen media tekee tästä ainakin kiinnostavan.
Siellä on hyvin helppo rakentaa itselleen ympäristö, jossa oma maailmankuva näyttää aika normaalilta.
Seuraat ihmisiä, joista pidät.
Luet asioita, jotka kiinnostavat.
Ohitat ne, jotka ärsyttävät.
Poistat seurannasta ihmisen, jonka jutut alkavat käydä hermoille.
Jonkin ajan päästä ympärillä oleva maailma alkaa näyttää yllättävän samanmieliseltä.
Sitten siihen tulee särö.
Joku sanoo jotain aivan muuta.
Ja yhtäkkiä kyse ei tunnukaan olevan vain eriävästä mielipiteestä.
Se tuntuu melkein hälytykseltä.
Miten joku voi ajatella noin?
Minulla ei ole näyttöä siitä, kuinka suuri osa ihmisten keskustelukulttuurista selittyy tällä. Tämä on oma pohdintani, ei tutkimustulos.
Mutta ajatus kiinnostaa minua.
Jos totumme ympäristöön, jossa omat käsityksemme saavat jatkuvasti vahvistusta, ehkä vastakkainen näkemys alkaa tuntua suuremmalta kuin se oikeasti on.
Vaikka kyse olisi lopulta vain tästä:
Joku ajattelee eri tavalla kuin minä.
Kitka ei tarkoita, että jokin on rikki
Ehkä tämä on se asia, jota itse haluaisin harjoitella enemmän.
Kitkan sietämistä.
Sitä, että joku ei pidä mielipiteestäni.
Sitä, että joku tulkitsee minut väärin.
Sitä, että en pysty korjaamaan jokaisen ihmisen käsitystä minusta.
Sitäkin, että joku ei yksinkertaisesti pidä minusta.
Aikuisena ihmisenä tuo pitäisi kai kestää.
Silti välillä tuntuu, että olemme rakentaneet aika vahvan ihanteen maailmasta, jossa kaikilla pitäisi olla mahdollisimman hyvä ja turvallinen olo lähes koko ajan.
Kuulostaahan se kauniilta.
Kuka nyt haluaisi maailman, jossa kaikilla olisi paskaa?
En minä ainakaan.
Mutta täydellinen kitkattomuus on aika utopistinen tavoite.
Ihmiset ovat erilaisia.
Meillä on erilaisia arvoja.
Erilaisia kokemuksia.
Erilaisia käsityksiä siitä, mikä on hyvää, oikein, järkevää tai tavoiteltavaa.
Niistä syntyy väistämättä kitkaa.
Jos ratkaisumme kaikkeen kitkaan on sen poistaminen, poistamme samalla aika paljon keskustelua.
En ole tutkija. Siksi kysyn.
Tätä kirjoittaessa yksi asia on minulle tärkeä sanoa ääneen.
En ole tutkija.
En ole filosofi.
En ole historioitsija.
En ole yhteiskuntatieteilijä.
Minulla ei ole mitään erityistä akateemista mandaattia kertoa muille, miten maailma toimii.
Ja juuri siksi näen tämän blogin vähän eri tavalla.
Minun ei tarvitse teeskennellä tietäväni kaikkea.
Voin kysyä.
Voin tehdä havainnon.
Voin etsiä siitä tietoa.
Voin muodostaa näkemyksen.
Voin kirjoittaa sen rohkeasti.
Ja joku toinen voi osoittaa, missä olen väärässä.
Minusta tuossa on paljon terveempi suhde ajatteluun kuin siinä, että yrittäisin kirjoittaa jokaisen tekstin niin varovaisesti, ettei kukaan pääse tarttumaan mihinkään.
Mitä järkeä sellaisessa edes olisi?
Jos kirjoitan jotain niin ympäripyöreää, ettei siitä voi olla eri mieltä, en luultavasti ole sanonut kovin paljon.
Kaiken ei tarvitse olla kivaa
Ehkä tämä kaikki palautuu lopulta aika yksinkertaiseen asiaan.
Kaiken ei tarvitse olla koko ajan kivaa.
Keskustelun ei tarvitse.
Oppimisen ei tarvitse.
Oman mielipiteen haastamisen ei tarvitse.
Sen huomaamisen, että olet väärässä, ei ainakaan tarvitse.
Joskus toinen ihminen ärsyttää juuri siksi, että hän osuu johonkin, mitä et itse haluaisi tarkastella.
Joskus hän ärsyttää siksi, että hän on täysi ääliö.
Niidenkin erottaminen toisistaan on ihan hyödyllinen taito.
Minä ainakin haluan yrittää rakentaa omaa ajatteluani niin, ettei erilainen näkemys käynnistä heti tarvetta joko voittaa, puolustautua tai työntää toinen pois.
Mieluummin kysyn:
Miksi ajattelet noin?
Ja jos vastaus on mielestäni paska, voin sanoa senkin.
Sitten minun pitäisi vain pystyä perustelemaan miksi.
Siitä alkaa keskustelu.
Ei siitä, että kaikilla on koko ajan kivaa.