Mulla on yksi tapa, jota en oikein haluaisi myöntää tavaksi.

Jos elämässä tulee 30 sekuntia, jolloin mitään ei tapahdu, otan puhelimen esiin.

En aina siksi, että mulla olisi siellä jotain asiaa.

Ei viestiä, johon pitäisi vastata. Ei uutista, joka pitäisi tarkistaa. Ei mitään tiettyä videota, jonka haluaisin nähdä.

Mä vaan otan sen.

Joskus huomaan liikkeen vasta siinä vaiheessa, kun puhelin on jo kädessä.

Ja tää on ehkä se kohta, joka tuntuu musta kaikkein pahimmalta: mä tiedän tämän jo.

Olen tiennyt pitkään.

Olen asentanut Opal-nimisen sovelluksen estämään somea aamuisin. Olen itse määritellyt ajat, jolloin en halua päästä Instagramiin tai TikTokiin. Olen ihan tietoisesti päättänyt, että mun elämä olisi todennäköisesti parempaa, jos en aloittaisi päivääni sillä.

Ja sitten välillä kierrän sen eston.

Siis oman estoni.

Minä päätän, että en halua tehdä jotain. Minä rakennan itselleni teknisen esteen, jotta en tekisi sitä. Sitten minä itse alan etsiä tapaa päästä sen esteen ohi.

Koska tekee mieli katsoa Reelsejä.

Kun sen sanoo noin, siinä on jotain aika surullista.

Katsoin vähän aikaa sitten yli puoli tuntia pitkän YouTube-videon, jossa puhuttiin niin sanotusta dopamiinidetoxista.

Jo se, että yli puolen tunnin video tuntui etukäteen pitkältä, oli ehkä ensimmäinen merkki siitä, että aihe osui vähän turhankin lähelle.

Ajattelin ensin, että katson vähän.

Sitten katsoin koko videon.

Ja mitä pidemmälle se meni, sitä epämukavampi olo mulle tuli.

Ei siksi, että video olisi ollut huono.

Vaan koska yksi toisensa jälkeen siinä tuli vastaan asioita, joihin pystyin vastaamaan mielessäni:

Joo.

Teen tota.

Joo.

Teen tota myös.

Vittu.

Teen tota ihan jatkuvasti.

Mä blokkaan itseäni omalta puhelimeltani

Olen yrittänyt jo jonkin aikaa tehdä jotain omalle puhelimen käytölleni.

Mulla on Opal-niminen sovellus, jolla olen estänyt itseltäni sosiaalisen median käyttöä tiettyinä aikoina.

Arkiaamuisin somet ovat blokissa heti heräämisen jälkeen. Viikonloppuisin olen tehnyt saman aamupäivälle.

Ajatus on yksinkertainen.

Herään aamulla, juon kahvin, herään rauhassa ja teen jotain muuta ennen kuin annan Instagramin, TikTokin tai minkään muun päättää, mihin huomioni ensimmäisenä menee.

Ja tiedättekö mitä?

Se toimii ihan hyvin.

Kunnes päätän, ettei toimikaan.

Koska olen tietenkin samalla sekä järjestelmän rakentaja että sen käyttäjä.

Jos tarpeeksi tekee mieli avata Instagram, ihminen on yllättävän luova löytämään keinon kiertää itse itselleen asettamansa rajoituksen.

Ja juuri se on ehkä koko jutun typerin osa.

Kukaan ei pakota mua avaamaan sitä sovellusta.

Kukaan ei pakota mua kiertämään estoa.

Olen itse päättänyt, että en halua käyttää sitä.

Sitten minä itse alan neuvotella itseni kanssa siitä, miksi juuri tällä kertaa olisi ihan perusteltua käyttää sitä.

Mitä helvettiä?

30 sekuntia tyhjää ja käsi hakeutuu puhelimelle

Tää on ehkä se asia, joka häiritsee mua kaikkein eniten.

Jos elämässä tulee edes pieni tyhjä hetki, käsi hakeutuu puhelimelle.

Odotan hissiä.

Puhelin.

Joku käy vessassa kesken keskustelun.

Puhelin.

Ruoka lämpenee mikrossa.

Puhelin.

Istun bussissa eikä juuri sillä sekunnilla tapahdu mitään.

Puhelin.

Eikä mun edes tarvitse tietoisesti päättää sitä.

Se tapahtuu melkein automaattisesti.

Silloin kun oikein kiinnitän asiaan huomiota, huomaan joutuvani aktiivisesti estämään itseäni ottamasta puhelinta esiin.

Ja tämä on musta jotenkin aivan absurdi ajatus.

Mulla on edessäni maailma.

Voin katsella ihmisiä. Miettiä jotain. Katsoa ulos. Kuunnella ääniä. Haistella ilmaa. Olla hetken ajatuksissani.

Voin jopa, herra varjele, tylsistyä.

Silti ensimmäinen impulssi on katsoa pientä lasilevyä.

Ja mitä mä sieltä edes saan?

Tässä kohtaa homma muuttuu vielä typerämmäksi.

Jos Instagram Reels tai TikTok tekisi mulle joka kerta jotenkin todella hyvän olon, ymmärtäisin tätä ehkä paremmin.

Mutta yleensä ei tee.

Saatan avata sovelluksen ja huomata 15 minuuttia myöhemmin olevani edelleen siinä.

Mitä näin?

En välttämättä tiedä.

Mitä opin?

Todennäköisesti en mitään.

Tuliko parempi olo?

Aika usein päinvastoin.

Pahimmillaan olen käyttänyt vartin siihen, että olen katsonut muiden ihmisten elämää, verrannut sitä omaani ja unohtanut vielä siinä samalla, että osa näkemästäni saattaa olla lavastettua, rajattua, editoitua tai nykyään vaikka kokonaan tekoälyllä tehtyä.

Aika hieno vaihtokauppa.

Annoin vartin elämästäni ja sain vastineeksi vähän huonomman fiiliksen.

Ongelma ei mahdu puhelimeen

Olisi kuitenkin liian helppoa syyttää tästä vain somea.

Mulla sama kuvio näkyy muuallakin.

Herkuissa.

Ja erityisesti limuissa.

Lapsena yksi viikon parhaista asioista saattoi olla puolentoista litran Coca-Cola ja Fazerin Sininen.

Se kuului lauantaihin.

Ja lapsena tai teininä sitä ei ehkä tullut edes ajateltua sen kummemmin. Energiaa tuli varmasti enemmän kuin kirkonrotassa ja uhrilampaassa ehti illan aikana kuluttaa, mutta elämä jatkui.

Aikuisena kuvio on erilainen.

Jos tekee mieli jotain hyvää, voin kävellä lähikauppaan ja ostaa sen.

Ei tarvitse odottaa lauantaita.

Ei tarvitse olla juhlaa.

Ei tarvitse olla oikeastaan mitään syytä.

Pitää vain tehdä mieli.

Ja syyn kyllä keksii jälkikäteen.

Olin keväällä pitkään limpparilakossa ja se meni oikeastaan yllättävän hyvin.

Sitten aloin taas juoda limua.

Ensin joskus.

Sitten vähän useammin.

Ja juuri tällaisten asioiden kanssa huomaan, kuinka helvetin helppoa itselleen on perustella yksi poikkeus.

Ja seuraava.

Dopamiini on ehkä väärä sana

Tässä kohtaa pitää korjata yhtä asiaa.

”Dopamiinidetox” on terminä vähän höpöhöpöä.

Dopamiini ei ole mikään myrkky, jota aivoista pitäisi puhdistaa pois. Sitä tarvitaan ihan normaaliin toimintaan.

En siis oikeasti ajattele, että ongelmani olisi se, että päässäni on liikaa dopamiinia ja nyt pitäisi mennä viikoksi metsään tuijottamaan mäntyä, jotta reseptorit palautuvat tehdasasetuksille.

Se olisi mukavan yksinkertainen selitys.

Todellisuus taitaa olla ärsyttävämpi.

Olen vain opettanut itselleni paljon tapoja, joissa ärsyke on aina erittäin helposti saatavilla.

Jos kyllästyttää, puhelin.

Jos haluan jotain hyvää, herkku.

Jos istun koneella, musiikki.

Jos on vapaa päivä, YouTube, Discord, joku peli ja netissä päämäärätön pyöriminen.

Ja kun vaihtoehto ärsykkeen ja ärsykkeettömyyden välillä tulee vastaan kymmeniä kertoja päivässä, olen aika usein valinnut ärsykkeen.

Ei siihen tarvita hienoa neurotieteellistä selitystä.

Vapaapäivä, joka tuntui hyvältä kunnes se loppui

Tää näkyy ehkä kaikkein kummallisimmin mun vapaapäivissä.

Olen kasvanut konsoleiden ja tietokoneiden ääressä.

Tykkään edelleen pelaamisesta. Pelaan mielelläni kavereiden kanssa Battlefieldiä tai jotain muuta. Siinä ei mun mielestä ole itsessään mitään ongelmaa.

Mutta huomaan yhden kaavan.

Jos mulla on täysin vapaa päivä eikä mitään suunnitelmia, ensimmäinen ajatus voi olla:

Ai vitsi. Ihanaa. Tänään ei tarvitse tehdä mitään.

Aamukahvi.

Kone auki.

YouTube.

Discord.

Vähän pelaamista.

Selaan jotain.

Katson jonkun videon.

Pelaan uudestaan.

Syön välissä.

Takaisin koneelle.

Ja siinä hetkessä kaikki tuntuu ihan hyvältä.

Sitten tulee ilta.

Ja mieleen hiipii toinen ajatus.

Olipa muuten paska vapaa päivä.

Tää ristiriita hämmentää mua.

Jos kerran halusin viettää päivän juuri noin, miksi päivän jälkeen tuntuu siltä, etten tehnyt sillä mitään?

Enkä tarkoita, että vapaapäivänä pitäisi suorittaa.

En halua kalenteria, jossa lauantaiaamun kello 8.15 ja sunnuntai-illan kello 21.30 väli on optimoitu Exceliin asti.

Joskus on ihan saatanan hyvä maata sohvalla.

Mutta miksi mun oletusversio tekemättä olemisesta tarkoittaa niin helposti sitä, että istun kahden näytön edessä vastaanottamassa loputonta virtaa tavaraa?

Siinä on ero, jota en ole aikaisemmin oikein pysähtynyt miettimään.

Lepo ei ehkä ole sama asia kuin jatkuva viihdyttäminen.

Tylsyydestä tuli ongelma

Ehkä juuri tylsyys kiinnostaa mua tässä kaikkein eniten.

Mitä tapahtui sille, että välillä ei tapahtunut mitään?

Muistan hyvin ajan ennen älypuhelinta.

Bussia odotettiin.

Autossa istuttiin.

Kassajonossa seisottiin.

Jos kaveri oli viisi minuuttia myöhässä, oltiin sitten viisi minuuttia jossain.

En romantisoi sitä aikaa. Oli siellä varmasti ihan yhtä lailla kaikenlaista paskaa.

Mutta jokaisessa tyhjässä hetkessä ei ollut taskussa laitetta, joka pystyi sekunnissa tarjoamaan enemmän viihdettä kuin ihmisellä olisi ollut koko elämänsä aikana saatavilla vielä pari vuosikymmentä aikaisemmin.

Nyt tylsyys voidaan poistaa lähes välittömästi.

Ja olen alkanut miettiä, mitä tapahtuu ihmiselle, joka tekee niin tarpeeksi kauan.

Ei edes ihmiskunnalle.

Mulle.

Mitä mulle tapahtuu, jos en anna itseni olla koskaan hetkeäkään ilman jotain?

Ehkä keskittymiskykyni ei vain mystisesti kadonnut

Tähän liittyy myös yksi asia, josta puhutaan nykyään jatkuvasti: keskittyminen.

Lyhyet pystyvideot vaihtuvat muutamassa sekunnissa.

Jos ensimmäinen ei kiinnosta, seuraava.

Ja seuraava.

Ja seuraava.

Olen törmännyt väitteisiin, että hittikappaleet ovat lyhentyneet.

Ei olisi kovin uskottavaa väittää, että yksi TikTok-video tuhoaa keskittymiskyvyn.

Mutta ei olisi myöskään kovin uskottavaa teeskennellä, ettei sillä olisi mitään merkitystä, millaiseen huomion käyttöön itseään harjoittaa tuntikausia viikossa.

Mä huomaan sen ihan omassa käytöksessäni.

Pitkän tekstin kanssa tulee välillä levoton olo.

Pitkä video näyttää ennen käynnistämistä työmaalta.

Koneella pitäisi vähän väliä vaihtaa välilehteä.

Musiikkia pitäisi olla taustalla.

Puhelin pitäisi tarkistaa.

Jotain pitäisi tapahtua.

Koko ajan.

Ja mitä enemmän tätä kirjoitan, sitä vähemmän mua kiinnostaa edes se, mikä yksittäinen sovellus tässä on syyllinen.

Paljon kiinnostavampi kysymys on se, mitä mä itse olen opettanut aivoilleni odottamaan.

En aio muuttaa luostariin

Tästä voisi vetää helposti sellaisen johtopäätöksen, että nyt kaikki hauska pois.

Ei TikTokia.

Ei pelejä.

Ei suklaata.

Ei limua.

Ei musiikkia.

Puhelin Nokian 3310 ja viikonlopuksi yksin Nuuksioon sammalta koskettelemaan.

En usko, että siinä olisi mitään järkeä.

Mä tykkään teknologiasta.

Tykkään tietokoneista.

Tykkään pelaamisesta.

Rakastan musiikkia.

Tykkään Coca-Colasta aivan liikaa.

En halua elämästä sellaista, jossa jokainen mielihyvää tuottava asia luokitellaan epäilyttäväksi.

Mutta haluaisin pystyä valitsemaan niitä.

Se on mulle tämän jutun olennainen ero.

Jos avaan YouTuben, koska haluan katsoa jotain, hyvä.

Jos pelaan kavereiden kanssa kolme tuntia Battlefieldiä ja mulla oli hauskaa, hyvä.

Jos ostan viikonloppuna suklaalevyn ja vedän sen naamariin, ei maailma siihen kaadu.

Mutta jos otan puhelimen taskusta aina, kun maailmassa ei tapahdu 30 sekuntiin mitään, en ole varma, valitsenko enää kovin paljon.

Silloin kyse alkaa olla tavasta.

Ja tapa on salakavala juuri siksi, ettei sitä tarvitse päättää.

Haluaisin opetella taas olemaan vähän tylsistynyt

En tiedä vielä, mitä aion tälle tehdä.

Ehkä kokeilen viikon ilman limua ja lyhytvideoita.

Ehkä pidän ne puhelimen estot oikeasti päällä enkä ala neuvotella itseni kanssa joka kerta, kun tekee mieli kiertää niitä.

Ehkä yritän välillä istua bussissa ottamatta puhelinta esiin.

Kuulostaa aivan naurettavan pieneltä.

Ja juuri siksi se ehkä häiritsee mua niin paljon.

Jos viisi minuuttia ilman puhelinta tuntuu harjoitukselta, jotain on tapahtunut.

En tiedä, tarvitseeko sitä kutsua dopamiinipaastoksi, digipaastoksi, ruutuajaksi tai miksikään muuksikaan.

Haluaisin vain päästä takaisin tilanteeseen, jossa tylsä hetki saa joskus olla tylsä.

Jossa vapaa päivä ei automaattisesti tarkoita koko päivää koneella.

Ja jossa mun ei tarvitse saada jotain koko ajan.

Koska tällä hetkellä kaikkein epämukavin havainto ei ole se, että ympärilläni on loputtomasti ärsykkeitä.

Se on se, kuinka usein mä itse menen niitä hakemaan.