Kuntarekry, tuo työnhakijan henkilökohtainen Via Dolorosa
Työnhakua tulee seurattua aina joskus ja sunnuntaina, jonka myötä oon lukenut toinen toistaan karmeampia tarinoita siitä, millaisen ruljanssin ihmiset joutuvat käymään läpi päästäkseen töihin.
Itse olen hakenut töitä melko passiivisesti, lähinnä silloin, kun kiinnostava paikka on tullut vastaan. Toki nyt tilanne on toinen, kuten aiemmassa blogitekstissäni viittasin tähän automatisoidumpaan työnhakuun liittyen. En kuitenkaan kilpaile niiden nuorten kanssa, jotka yrittävät päästä ensimmäisiin kesätöihinsä esim. Lidliin, Puuiloon tai Finnkinolle.
Mutta kyllä heidänkin tilanteensa pistää miettimään.
Ja kun siihen yhdistää omat kokemukset työnhausta, niin alkaa ihmetyttää, missä vaiheessa tästä touhusta tuli näin järkyttävän vaikeaa.
Otetaan vaikka Kuntarekry.
Jokainen sen lomakkeita täyttänyt tietää, että välillä homma tuntuu melkein kettingin paskantamiselta.
Koulutukset, työkokemus, osaaminen, liitteet ja samat asiat vielä uudelleen omin sanoin, vaikka ne löytyvät jo ansioluettelosta.
Kun lopulta painat Lähetä-painiketta, ensimmäinen tunne ei ole innostus mahdollisesta työpaikasta.
Se on helpotus siitä, että selvisit.
Kaikkein huvittavinta on, että tarkoituksena olisi löytää ihminen tekemään töitä.
Paitsi jos haetaan lomakkeentäyttäjää. Siihen Kuntarekrystä selviäminen olisi varmasti erinomainen soveltuvuuskoe ja taidonnäyte.
Kahdeksan vaihetta. Oletteko te aivan tosissanne?
Sitten päästään rekrytointikonsulttien ihmeelliseen maailmaan.
Olen itsekin aikanaan tehnyt Academic Workin persoonallisuus- ja loogisen päättelyn testejä hakiessani töitä. En minä väitä, etteikö niistä voisi olla hyötyä.
Mutta missä ihmeessä se raja oikeasti menee?
Academic Work esittelee verkkosivuillaan kahdeksanvaiheisen rekrytointiprosessin.
Ensin hakemus ja sen läpikäynti. Sitten kaksi testiä, puhelinhaastattelu ja rakenteinen haastattelu. Vasta kuudennessa vaiheessa pääset keskustelemaan varsinaisen asiakasyrityksen rekrytoivan esihenkilön kanssa.
Sen jälkeen mahdollinen suosittelijoiden tarkistus ja lopulta työtarjous.
Siis kahdeksan vaihetta!
Toki hakemusten läpikäynti ja työtarjouskin on laskettu vaiheiksi. Eivätkä kaikki hakijat käy välttämättä läpi jokaista vaihetta.
Mutta pysähdytään hetkeksi siihen, että tapaat varsinaisen työnantajan vasta kuudennessa vaiheessa.
Olet jo tehnyt testejä ja keskustellut kahteen otteeseen rekrytointiyrityksen kanssa ennen kuin pääset juttelemaan sen firman edustajan kanssa, johon olisit menossa töihin.
Herranjestas sentään.
Jos rekrytoidaan toimitusjohtajaa, talousjohtajaa tai muuta yrityksen avainhenkilöä, käyttäkööt vaikka kolme kuukautta ihmisen arvioimiseen. Siinä voi olla miljoonien eurojen päätöksistä kyse.
Mutta kun tavallinen ihminen hakee uransa alkuvaiheen asiantuntijatehtävään, niin pitääkö siitäkin tehdä näin perusteellinen operaatio?
Minusta tässä on jotain täysin nurinkurista.
Yritys haluaa työntekijän. Ihminen haluaa töihin. Sitten väliin rakennetaan prosessi, jossa molemmat osapuolet saattavat kohdata vasta monen mutkan kautta.
Ja tietenkin tästä kaikesta maksetaan rekrytointiyrityksille.
En väitä, että rekrytointikonsultit tahallaan pitkittäisivät prosesseja saadakseen enemmän palkkioita. Siitä minulla ei ole näyttöä.
Mutta kyllä minä kysyn, tuottaako jokainen välivaihe oikeasti niin paljon lisäarvoa, että se kannattaa sekä työnantajalle että työnhakijalle?
Vai onko tässäkin onnistuttu tekemään yksinkertaisesta asiasta niin monimutkainen, että sen hoitamiseen tarvitaan jo erillinen asiantuntijapalvelu?
Kesätöihin pääseminenkin on oma kilpailulajinsa
Tässä kohtaa joku tietysti huomauttaa, että työnhakijoita on nykyään aivan valtavasti.
Se pitää paikkansa.
Lidl kertoi saaneensa kesän 2026 kesätöihin yli 36 000 hakemusta. Kesätyöpaikkoja oli tarjolla noin tuhannelle hakijalle.
Puuilo puolestaan kertoi yli 21 000 kesätyöhakemuksesta, kun kesätyöntekijöitä palkattiin yli 200.
Siis yli 21 000 hakemusta!
Ja sitten vielä ihmetellään, ovatko nuoret kiinnostuneita työnteosta.
Kyllä hakemusten määrä ainakin kertoo, ettei kiinnostuksen puutteesta voida noin vain puhua.
Ymmärrän erinomaisesti, ettei työnantaja pysty haastattelemaan kymmeniätuhansia ihmisiä. Jollakin perusteella hakijoita on pakko karsia.
Lidlin kesätyöhaun kuvauksen mukaan hakuprosessiin kuuluu joko puhelinhaastattelu tai verkossa tehtävä kykytesti. Se ei siis automaattisesti tarkoita molempia.
Finnkinokin käyttää Baronan rekrytointikanavaa.
Ulkopuolisen rekrytointikumppanin käyttäminen ei tietenkään itsessään tee prosessista huonoa. Mutta mitä useampia toimijoita ja vaiheita mukaan tulee, sitä tärkeämpää olisi osata perustella, miksi niitä tarvitaan.
Sitten on vielä tämä videohaastatteluvillitys.
Kuntarekryn tammikuussa 2026 julkaisemassa ohjeessa neuvotaan valmistautumaan tallennettavaan videohaastatteluun, harjoittelemaan vastaukset ja kuvaamaan ne tarvittaessa uudelleen.
Eli ensin kirjoitat, miksi olet hyvä työntekijä. Sitten kerrot saman kameralle. Ja jos onnistut vakuuttamaan arvioijan, saatat päästä kertomaan sen vielä oikealle ihmiselle.
Ei jumalauta.
Eikö tässä vaiheessa voitaisi jo kysyä, mitä sillä videolla oikeastaan halutaan selvittää?
Jos haetaan esiintyjää, esiintymistaito on varsin olennainen asia.
Mutta jos haetaan ihmistä hyllyttämään tavaraa, palvelemaan asiakkaita tai hoitamaan tavallista toimistotyötä, niin kuinka monta eri tapaa hänen täytyy keksiä osoittaakseen olevansa ihan kelvollinen työntekijä?
Rekrytointi toimii erinomaisesti. Kysykää vaikka työnantajilta!
Duunitorin syyskuussa 2026 julkaisemassa tutkimuksessa 71 prosenttia rekrytoinnin parissa työskentelevistä arvioi oman organisaationsa hakijakokemuksen hyväksi tai erinomaiseksi. Työnhakijoista vain 34 prosenttia piti viimeisintä hakukokemustaan hyvänä.
Siis 71 vastaan 34 prosenttia!
Toisella puolella pöytää taputellaan itseä olalle onnistuneesta rekrytointiprosessista. Toisella puolella mietitään, onko hakemus edes päätynyt kenellekään luettavaksi.
Olen itse pitänyt työnhaustani kirjaa. Hakemuksia on kertynyt 51, joista 16 on päättynyt hylkäykseen ja 21 odottaa edelleen vastausta. Hakuihin liittyvistä 37 palautetapahtumasta vain yhdeksän on ollut henkilökohtaisia vastauksia. Seitsemäntoista on ollut yleisiä vakioviestejä, ja yhdessätoista tapauksessa vastausta ei ollut tarkistushetkellä kuulunut lainkaan.
En minä odota jokaisesta hylkäyksestä käsin kirjoitettua rakkauskirjettä. Mutta onhan tämä nyt aivan käsittämätön asetelma!
Hakijalta odotetaan huolellisesti räätälöityä hakemusta, vakuuttavaa motivaatiota, persoonallisuustestejä, loogista päättelyä ja välillä vielä videota, jossa hän kertoo kameralle, miksi juuri hän olisi se oikea.
Työnantajan puolelta riittää pahimmillaan automaattinen kiitos mielenkiinnostasi. Tai täydellinen radiohiljaisuus.
Hakijan pitää osoittaa kiinnostuksensa viidellä eri tavalla. Työnantajan ei tarvitse osoittaa omaansa edes yhdellä.
Ja silti hakijakokemus on omasta mielestä aivan erinomainen!
Tässä kohtaa on syytä tehdä yksi asia selväksi. En syytä yksittäisiä rekrytoijia. He ovat ihmisiä, jotka tekevät työtään niillä resursseilla ja toimintatavoilla, jotka heille on annettu. Jos prosessi on sekava, alimitoitettu tai muuten rakennettu päin helvettiä, ei ole kohtuullista sysätä vastuuta sille ihmiselle, joka yrittää selvitä sen keskellä.
Mutta itse järjestelmää minä ihmettelen sitäkin enemmän.
Miten on mahdollista, että työnhakijalta vaaditaan jatkuvasti enemmän aikaa, vaivaa ja todistelua, mutta työnantajan omat velvollisuudet hakijaa kohtaan näyttävät välillä kutistuvan yhteen automaattiviestiin?
Ja muistetaan vielä, että minä olen hakenut töitä suhteellisen valikoivasti. Mitä tämä on ihmiselle, joka yrittää epätoivoisesti saada ensimmäisen työpaikkansa tai päästä takaisin työelämään?
Duunitorin tutkimuksessa 28 prosenttia kertoi joskus keskeyttäneensä hakemisen huonon hakukokemuksen vuoksi.
Siinäpä vasta saavutus. Rakennetaan niin hieno rekrytointiprosessi, että osa potentiaalisista työntekijöistä luovuttaa jo ennen kuin heitä ehditään edes arvioida.
Ehkä seuraavassa rekrytointiprosessin kehityspalaverissa kannattaisi kysyä vähän vähemmän, kuinka tehokkaasti hakijoita seulotaan, ja vähän enemmän, kuinka moni hyvä hakija onnistutaan karkottamaan jo ennen ensimmäistä keskustelua.
Tutkintotodistus ei tee kenestäkään hyvää työntekijää
Sitten on vielä yksi suomalaisen työelämän pyhä lehmä.
Tutkinto.
Duunitorin lokakuussa 2026 julkaiseman tutkimuksen mukaan 56 prosenttia vastaajista oli jättänyt hakematta työpaikkaa, jonka uskoi osaavansa, koska jokin muodollinen vaatimus ei täyttynyt.
Peräti 87 prosenttia toivoi, että rekrytoinnissa huomioitaisiin nykyistä paremmin hakijan potentiaali.
Olen jurissut tästä suomalaisesta tutkintouskovaisuudesta useampia kertoja.
Meillä tuntuu olevan lähes pakkomielle siihen, että ihmisellä täytyy olla juuri oikea paperi ennen kuin hänen osaamistaan voidaan ottaa vakavasti.
Yksi henkilö, jonka kanssa olen tästä asiasta monilta osin samoilla linjoilla, on Charlie Kirk.
Tiedän kyllä, että nimi herättää monessa voimakkaita reaktioita. Mutta minusta on melko älyllisesti laiskaa jättää jonkun esittämä ajatus käsittelemättä vain siksi, ettei pidä henkilöstä tai hänen muista näkemyksistään.
Kirk arvosteli amerikkalaista korkeakoulutusjärjestelmää ja kysyi, miksi ihmisen pitäisi mennä korkeakouluun sen sijaan, että hän vain pohtisi, mihin korkeakouluun menee.
Minusta kysymys on täysin aiheellinen myös Suomessa.
Miksi ihmisiä kannustetaan ottamaan opintovelkaa ja hankkimaan tutkintoja myös sellaisilta aloilta, joilla työpaikoista on jo valmiiksi kova kilpailu?
Kenen etua se lopulta palvelee?
Opiskelijan? Korkeakoulun? Vai yhteiskunnan koulutustavoitteita?
Korkeakoulutus on keskimäärin hyödyllistä, eikä Yhdysvaltojen velkapainotteinen järjestelmä ole missään nimessä täysin verrattavissa Suomeen. Suomessa korkeakoulujen rahoituksessa huomioidaan myös valmistuneiden työllistyminen.
Mutta nuo asiat eivät poista itse kysymystä.
Olisi tervettä miettiä enemmän sitä, mitä tutkinnolla tavoittelee, mitä sen hankkiminen maksaa ja millaiselle osaamiselle työmarkkinoilla oikeasti on kysyntää.
Olen itsekin kouluttautunut useammalle alalle, eikä minulla ole mitään koulutusta vastaan.
Mutta koulutus ja osaaminen eivät ole sama asia.
Lakisääteiset pätevyydet ovat tietenkin oma lukunsa. En minäkään halua lentokonetta ohjaamaan ihmistä, joka kertoo olevansa nopea oppimaan ja katsoneensa kolme lentosimulaattorivideota.
Mutta tarvitseeko tavalliseen asiantuntijatehtävään juuri oikean tutkinnon, jos osaamisen pystyisi osoittamaan muutenkin?
Ja jos osaamista ei vielä ole kaikkeen, niin eikö meitä pitäisi kiinnostaa myös se, kuinka nopeasti ihminen pystyy oppimaan? Eikai sanonta "Työ tekijäänsä opettaa" ole ihan turhaan tuulesta temmattu.
Heitetään turha rekrytointisirkus romukoppaan
Olen törmännyt erityisesti suomalaisten kasvuyritysten sivuilla hakutapoihin, jotka ovat tuntuneet suorastaan virkistäviltä.
Kerro muutamalla kohdalla, mitä osaat. Kerro, miksi kiinnostuit tehtävästä. Jos vaikuttaa siltä, että voisimme sopia yhteen, jutellaan vartti.
Siinä se.
En tietenkään ehdota, että jokainen työnhakija pitäisi palkata vartin keskustelun perusteella.
Eikä varsinkaan sitä, että työnantajan pitäisi luopua soveltuvuuden arvioinnista.
Mutta miksi ensimmäisen yhteydenoton pitäisi muistuttaa pääsykoetta?
Ja jos kyse on tavallisesta työtehtävästä, miksi hakijan täytyy ensin vakuuttaa monta eri ihmistä ennen kuin hän pääsee keskustelemaan tulevan esihenkilönsä kanssa?
Tähän liittyy myös palkkaamisen riski.
Rekrytoinnissa voi aina epäonnistua. Vaikka tekisit kuinka paljon testejä ja haastatteluja, ihminen voi osoittautua työssä aivan erilaiseksi kuin hakuprosessissa.
Suomessa henkilöperusteisen irtisanomisen kynnystä madallettiin vuoden 2026 alussa. Muutoksen mahdollisia vaikutuksia rekrytointihalukkuuteen kannattaa seurata, vaikka se ei tietenkään yksin ratkaise työllisyysongelmia.
Minusta olisi silti kiinnostavaa nähdä työelämä, jossa yritykset uskaltaisivat hieman rohkeammin antaa mahdollisuuksia ihmisille, joilla ei ole täydellistä ansioluetteloa mutta joilla voisi olla erinomaiset edellytykset oppia tehtävä.
Ja samaan aikaan rekrytoinnista tehtäisiin mahdollisimman yksinkertaista.
Työpaikkailmoitukseen palkka, todelliset osaamisvaatimukset ja selkeä kuvaus siitä, mitä työssä pitäisi saada aikaan.
Hakijalta olennaiset tiedot. Tarkemmat testit ja arvioinnit sitten niille, joiden kanssa yhteistyö näyttää mahdolliselta.
Ennen kaikkea toivoisin, että kaiken tämän prosessikehittämisen keskellä muistettaisiin yksi asia.
Rekrytoinnissa on lopulta kyse kahdesta osapuolesta, jotka yrittävät selvittää, voisivatko he tehdä töitä yhdessä.
Mitä jos autettaisiin heidät keskustelemaan keskenään sen sijaan, että rakennetaan siihen väliin yhä uusia esteitä?
Töihin tässä ollaan hakemassa.
Lähteet
Academic Work: Rekrytointiprosessimme
Academic Work: Testit rekrytoinnissa
Lidl, 3.6.2026: Kesätyöhakemusten määrä ja kesätyöpaikat
Lidl: Kesätyöhaku ja rekrytointiprosessi
Kuntarekry, 29.1.2026: Näin valmistaudut videohaastatteluun
https://duunitori.fi/tyoelama/hakijakokemus-tyonhaku-tutkimus-2026
Duunitori, 24.9.2026: Nämä asiat karkottavat työnhakijat
Duunitori, 22.10.2026: Tutkintovaatimukset ja potentiaali työnhaussa
Charlie Kirk, 11.6.2019: Why Am I Going to College, Not Where
Opetus- ja kulttuuriministeriö: Korkeakoulujen rahoitusmallit

